Poikkeuksena viime vuosista, taivas oli antanut tänä vuonna maamme eteläosiinkin tarpeeksi paksun lumikerroksen, jonka siivittämänä tuota pitoa ja luistoa vaativaa jaloa lajia pääsi jo harjoittelemaan etukäteen. Näin ollen määränpäässä pääsisi suoraan asiaan, liikeratojen ollessa hallussa.
Kolmetuntisen voitelusession jälkeen viimeisenä iltana kaikki alkoi olla valmista bussiin hyppäämiseen, ja seuraavana aamuna selviydyimmekin kaikki ehkäpä ennätyksellisen ajoissa Charter Tuomen ja Kalevin kyyditettäviksi. Matkan alkaminen mielessä välkkyvään Äkäslompoloon kolmen pysähdyksen taktiikalla oli muuttunut todeksi. Edellisistä vuosista poiketen matkan kuluminen tuntui käyvän joutuisammin, kenties monivuotinen historia samalta reissulta oli saanut mielen rauhoittumaan ja tietoiseksi siitä, että siellä se seitsemän tunturin taika taas odottaa perinteiseen tapaan.
Bussin kurvatessa kahdeksan maissa Kiepin hymyn naamalle saavan mökkirivistön eteen, lähtivät innokkaimmat vielä nauttimaan pohjoisen raikkaasta ilmasta juoksulenkin merkeissä, muiden jo keskittyessä mökkien tarjoamiin palveluihin.
Sunnuntaiaamun valjetessa kaivoimme Otson kanssa vapaan sukset esiin ja lähdimme uhmaamaan latukoneiden jyrsimää luistoa. Yllätykseksemme olimme jo reilusti ennen kymmentä liikkeellä ja pääsimme hämärissä avaamaan tuoreita latuja. Alkumatkan jälkeen selvisi jälleen, että eteenpäin armottomasti puskevan dieselkoneen vauhti alkoi tuntua allekirjoittaneelle reippaalta. Päästinkin pedon irti Latvamajalla työstämään yksin lisälenkkiä, itselle riittäessä perinteinen tunturiympyrä, pienillä lisälenkuroilla höystettynä.
Kauppakierroksen jälkeen lähdin vielä nautiskelemaan Isometsän nousun ja yläkolmosen tarjoamasta nautinnosta pitävien pertsan suksien kera. Samaisena päivänä loppuneiden ensilumenrastien viitoittamana saatiin illaksi vielä melko laajalta rintamalta seuraa ja niillä fiiliksillä leiri saatiin julistettua virallisesti avatuksi.
Maanantaina Ylläksen peruskaavan rytmit alkoivat muodostua ja vitoskiepin poppoon sekä toisen Lynxistä leirille tulleen vierailen tähden, Apen voimin päivän suunnitelmana oli pyöräyttää tunturin ympäri hieman pitempää kaavaa käyttäen. Päivä oli allekirjoittaneelle erityisen hyvä ja lähdinkin vielä nauttimaan Hangaskurun antamasta hohdokkuudesta lisälenkin merkeissä, muun miehistön jo suunnatessa saunan lämpöön, vauhdin ollessa koko lenkin ajan asenteellisella tasolla.
Iltalenkille sain seurakseni Nurmijärven kuuluisan työmiehen yläkolmosta kiertämään ja tällä kertaa hiihtotyylien ollessa erilaiset, vauhtikin oli molemmille osapuolille miellyttävää. Kuudenteen kieppiin saatiin vielä kansainvälistä seuraa Sveitsin hisumaajoukkueesta iltaa viettämään. Näkökantoja ja hämmästyksiä sateli kielimuurin tuodessa myös hohdokkuutta keskusteluihin.
Tiistai valkeni verrattain rauhallisissa merkeissä, ja olosuhteet olivat taas lähes täydelliset hiihtoon. Pieni lumisade peitti sveitsiläisten auton renkaan jäljet ja loi laduille lempeän kerroksen, johon latukone antoi viimeisen silauksen. Uuden lumen takia kannatti valita laduille mukaan luisteluhiihtotarvikkeet.
Kellon lähestyessä kuutta, osa porukasta iski vielä lamput päähän ja lähti kohti Jounin kauppaa, josta perinteeksi muodostuneen Kairojen taitaja-cupin korttelisuunnistus starttaisi. Tänä vuonna sana oli jo kiirinyt viime vuosien koitoksista pitkälle ja viivalle asettuikin monta kymmentä innokasta, valmiina taistelemaan ensimmäisen rastin leimasimesta (ks. Gps-seuranta). Siinäpä oli sitä kuuluisaa fiiliksen nostattajaa, jonka antaneen vaihtelun pohjalta oli mukava lähteä jatkamaan viikkoa.
-Eetu Summanen
Keskiviikkona oli hyvä sauma lähteä hinkkaamaan perinteisellä tyylillä. Olin taas ensimmäisenä nuorista ladulla kellon ollessa vasta puoli kymmenen. Perinteinenkin kulki hyvin, ja latu oli luistavassa kunnossa. Yhytin erään luistelua siipaloivan harmaahapsisen tervaskannon, ja lähdimme vuorovedoin takomaan kairaan. Yhteistyömme sujui saumattomasti minun huolehtiessa vedosta ylämäissä ja uuden raastajatoverini ohjastaessa alamäissä. Ohitimme eleettömästi useita letkoja, muun muassa lähes satapäisen, lohduttoman hiljaa raahustavan nuorisolauman. Kävi hieman sääliksi heidän lähes pateettisen hidas eteneminen.
Pian murhaavan kova matkavauhti alkoi tehdä tehtävänsä ja huokaisin helpotuksesta kirittäjäni jäädessä juttelemaan vastaan tulleiden tuttujensa kanssa. Kauan en ehtinyt kuitenkaan lepuutella, sillä sain kiinni ikäisekseen käsittämätöntä vauhtia kiitäneen mummelin. Hän oli valinnut myös perinteisen tyylin ja paineet edellä pysymisestä kerääntyivät harteilleni. Yritin valita eri reitin kuin tämä latujen kuningataräiti, mutta hän jatkoi minun hiillostamista siitä huolimatta.
Voisin jopa väittää näiden kahden ikiliikkujan olevan sukua toisilleen tai naimisissa, sillä luistelevalla äijänkäppyrällä oli sininen hiihtoasu ja perinteistä rouhivalla rouvalla sama asu punaisena. Sain tähän varmuuden papan saadessa minut viimein kiinni alettuaan lyömään kunnolla. Jäin puhdistamaan ladun viereen ”jäätyneitä suksiani”, kun molemmat raastajat kuittasivat minut ja vaihtoivat pari sanaa.
Katsoin kelloa, joka kertoi hiihtoajan olevan vasta kaksi ja puoli tuntia. Tajusin että vauhtia pitäisi tosiaankin laskea, sillä muuten ladut loppuisivat kesken. Kiepissä tavanomaisen sekasotkun sijaan odottikin kuri ja järjestys, sillä Ville ei ollut tuhlannut aikaansa selän estäessä suihkimisen ladulla.
Vaelluspäivää oli odotettu koko vuosi, niin mahtava oli ollut viime leirillä tehty Aakenuksen retki. Tänä vuonna Ekin peesiin ei kuitenkaan tarttunut kuin kaksi rohkeinta ja uljainta suksijaa, minä ja Eetu. Oliko raskas viikko raskaine iltoineen vaatinut veronsa, vai olivatko hurjat kertomukset Ekin vaelluksista vähentäneet innostusta lähteä nautiskelemaan koskemattomaan hankeen? Ainakin heti aluksi paljastui Oinaskallionkin olevan vain ihminen, sillä lähtö viivästyi paljon Ekin etsiessä tavaroitaan. Kuulemma viime ilta Huminassa oli venähtänyt aina pilkkuun asti. Tasapuolisuuden nimissä ei Kieppi kutosessa ja vitosessakaan ollut vietetty mitään rauhallista iltaa.
Päivän jo sarastaessa trio lähti matkaan. Tarkkaa suunnitelmaa reitistä ei ollut, eikä sen kuntoa tiedetty ennalta. Tarkoituksena oli kuitenkin kiertää Pyhätunturi ja käydä ehkä sen päällä. Sieltä oli suunniteltu suunnattavan Pyhäjärvelle Aakenuksen kupeeseen, josta suunta otettaisiin kiireen vilkkaa kotiin.
Pyhän nousua
Alkumatka sujui vauhdikkaasti, sillä latu oli jo valmiiksi pohjattu. Viiden sentin kerros uutta lunta teki menosta todella nautittavaa. Hilpaisimme Kukaslompolon jäälle hetkessä ja äkkiä puhkoimmekin jo neitseellistä hankea Pyhätunturin rinnettä ylöspäin. Lumi oli kovin pehmeää, mutta onneksi sitä ei ollut kuin polveen asti.
Totesimme että vaellus ei olisi mitään ilman maisemia, joten teimme pienen koukun Pyhätunturin laelle. Puolimatkassa huomasimme kuitenkin, että meitä ei haluttu huipulle. Lumi oli todella pehmeää myös ylhäällä paljakalla ja jyrkät kanjonimuodostelmat pakottivat käyttämään kiertoreittejä. Pakkautunut lumi myös lähti välillä vyörymään, mutta mikään ei saanut meitä luopumaan aikeistamme. Vihdoin lukuisten turhauttavien nousujen ja turvalleen lentämisten jälkeen saavutimme Pyhän laakean laen. Kova tuuli ei suonut meidän tuhlaavan aikaa maisemien katseluun ja pikaisten fiilistelykuvien oton jälkeen käänsimme suksien kärjet takaisinpäin.
Eki ja Otso, Pyhä on valloitettu
Uuvuttavien umpihankikilometrien jälkeen rantauduimme Pyhäjärven jäälle. Elohopea laski nopeasti hyytäviin lukemiin ja kiirehdimme järven yli Aakenuspirttiin. Merkitsimme vieraskirjaan ylpeinä ladun Pyhätunturin ympäri olevan nyt auki ja hyvässä kunnossa. Auringon jo laskiessa ja lämmön paetessa tähtikirkkaalle taivaalle lähdimme viimeiselle etapille kohti Äkäslompoloa. Pääsimme nyt kiitämään pohjustettua latua. Laitoin kirivaihteen päälle, sillä Ekin jäätyneet varpaat piti saada lämpenemään. Seuraavat seitsemän kilometriä hujahtivat hetkessä ohi ja tupsahdimme Kotamajalle. Ekin varpaissakin alkoi taas veri kiertää.
Viimeinen pätkä olikin sitten pelkkää vauhdikasta laskua pimeässä ja palasimme Äkäslompoloon kuusi ja puoli tuntia lähtömme jälkeen.
Säätiedotus oli kerrankin oikeassa ennustaessaan perjantaille paukkupakkasia. Mutta Ylläksellä kun oltiin, mikään ei voinut pidätellä ainakaan minua pois laduilta. Luisto oli tietenkin masentavan kehno, mutta se ei haitannut latujen ollessa käytännössä tyhjiä hiihtäjistä. Lapin talvi näytti taas olevan arvaamaton, sillä heti lähdettyäni alkoi lumisade, ja lämpötila kohosi ainakin kymmenen astetta. Hikeä alkoi tietenkin pukkaamaan kiskottuani lähes kaikki kerrastot ja huput ylleni. Raskas viikko oli myös vaatinut veronsa, ja hartiani huusivat hoosianna joka ylämäessä. Seuraavan päivän puolelle venähtäneet illat eivät toki olleet tehneet hyvää palautumiselle. Oikeastaan oli hyvä, että tämän lenkki jäisi viimeiseksi tällä Ylläksellä. Näin laduilla vain seitsemän muuta hiihtäjää, joista tuttuja olivat Ape ja tietenkin Eki.
Illalla juhlistimme Yllästä ja teimme invaasion Huminaan. Kieppi kutosen ilmoille kajauttama tulkinta Olavi Virran Hopeisesta kuusta saikin tanssilattialla aikaan säpinää. Alho and the Boys toden teolla toimi rakkauden lähettiläänä Ylläshuminan puisella parketilla. Ilta ei tähän vielä päättynyt vaan täysi-ikäisyyden molemmin puolin oleva joukkio siirtyi tipoittain mökkeihin saunomaan.
Pelätty ja vihattu lähtöpäivä koitti. Kämpät siivottiin ennätystahtia ja vastoin odotuksia bussi pääsi lähtemään ajallaan. Valtasimme perinteisesti bussin takaosan ja jatkoimme unia. Matka sujui tavalliseen tapaan vauhdikkaasti Charter Tuomen käyttäessä tien molempia kaistoja taitavasti hyväkseen. Takapenkilläkin alkoi taas juttu luistaa aiheiden pysyessä suhteellisen maallisina, arkipäiväisinä ja karuina. Ilmoittautumisia seuraavaan Ylläkseen otettiin jo vastaan.
-Otso Seppälä
