Hornindal Rundt 2017, kuvat Ole Elfvik
Lumiläikät rinteessä lisääntyy ja sumu tihenee. Täytyy olla jo tonni tätä nousua takana, pohkeet on ihan loppu ja reidetkin alkaa uupua. Jalat on läpimärkinä, oikeastaan alaselkään asti kun otin yhden mutaluisun edellisessä alamäessä. Kilometrit ei vielä näytä kahtakymmentäkään. Miten mä oikeen ajattelin selviäväni tän koko reissun läpi? Järjestäjät ottavat aikoja ylös ja tsemppaavat ennen viimeistä jyrkkää lumirinnettä Gulekoppenin (1306m) päälle. Huutelen takaisin että tää on ihan pirun rankkaa! Siihen vastataan ytimekkäästi kisan sloganilla; tottakai on rankkaa, onhan tää Norjan kovin vuorikisa.
Kun tälle kesälle suunnittelemani elämäni ensimmäinen polku-ultra, Stavangerin paikallinen Lysefjorden Inn- kisa siirrettiin Jukola-viikonlopulle, piti ottaa varasuunnitelma käyttöön. Sopiva ajankohta ja paikka löytyi heinäkuun alussa Länsi-Norjan vuono- ja vuoristoalueelta Hornindalista. Matkana 75 km ja nousumetrejä 5600, aika paljolta kuulostaa… mutta kyllähän siitä nyt selviää, eikö?
No ainakin nyt helppo todeta, että paremmalla valmistautumisella olisi selvinnyt pikkuisen paremmin. Ennen kisaa 3000km ajelua autossa Pohjois-Norjan road tripillä, suunnistuskisoja, vuorijuoksuja ja -vaelluksia, turisteilua, pientä tautia. Kisaohjeita luin edellisellä viikolla ja vikana päivänä matkustuksen jälkeen hain vielä urheilukaupasta heijastinliivin kun sellainen piti olla pakollisena varusteena. Kylän ainoa hotelli oli tietenkin täynnä jo viime vuoden puolella, niin nukuin yhdessä satojen muiden kanssa ”løparcampissa” koululla patjoilla.
Starttiviivalla lauantaiaamuna klo 8 oli siis epävarmin olo ikinä mitä tästä tulee. Olin päättänyt aloittaa oikeasti rauhassa, ja ekassa ylämäessä päätös todella joutu koetukselle kun vierestä hönki naista ja miestä ohi. Jalatki tuntu jo kumman raskailta ja mielessä pyöri jo siirtyminen ”täysmatkan keskeyttäneet & puolimatkan suorittaneet” sarjaan (jossa jonakin vuonna on ollut enemmän nimiä kuin täysmatkan läpäisseitä). No, seuraavassa mutaisessa alamäessä pääsin käyttämään vahvuuksiani ja siirryin ohituskaistalle. Kyllä tää tästä.
20km tuli siis täyteen Gulekoppenin päällä, ja kaksi 1000m huippua oli ylitetty. Reilu 4 tuntia menny, alunperin tavoitteena ollu 15 tunnin alitus alko karkaamaan. Koko alkumatkan oli sadellut ja olo oli melkoisen märkä. Huipulla oli sumua ja näkyvyys huonoimmillaan muutamia kymmeniä metrejä. Missä ne hienot maisemat on joita tulin myös ihailemaan?! Huipun jälkeen seurasi taas pitkä, luminen ja märkä alamäki, jossa sain kehuja alamäkijuoksustani. Vastasin, että nähdään taas seuraavassa ylämäessä ja niinhän me nähtiinkin.
Vielä ennen puolimatkan siltaa noustiin yksi tiukka lyhyt nyppylä, jossa edellisvuonna reitin kiertänyt kaveri loi uskoa koko kisan läpivientiin; “toinen puolisko on paljon helpompi”. Joo, siinä tosiaan on 200m vähemmän nousua kuin ekalla, mutta piristyin silti.
38 km puolimatka oli Hornindalin laaksossa vanhan kivisillan ylityksessä. Sain oman vaihtokassin käteeni ja sisään telttaan syömään makkarakeittoa ja leipää. Siitä tuli saman tien mun kaikkien aikojen lempiruoka. Hornindal Rundt on siinäkin mielessä aika tiukka kisa, että puolivälissä on ainoa järjestäjien ruoka- ja juomapiste. Muu ruoka täytyy kantaa mukana, ja juomaa voi täyttää virtaavista puroista, joita on kyllä lähes koko ajan reitin varrella.
Aika moni juoksija lopetti sillalle, ja kiskaistuani keiton naamaan ja kuivan paidan ja takin päälle jatkoin yksikseni matkaa. Etureidet kirrasi jo todella paljon edellisestä pitkästä alamäestä, joka tultiin kovaa hiekkatietä pitkin. Askel vaan kerrallaan ja toinen siihen perään. Reitti jatku mukavan tasaisena ja loivana ylämäkenä laaksossa seuraavalle rastille. Aikaa siis otettiin emit-tageilla, ja reitillä oli yhteensä 20 leimattavaa rastia, joilla seurattiin juoksijoiden etenemistä. Sitten kohti seuraavaa huiputusta, Sandfjelletia (1177m). Onnekseni en muistanu reittikartasta enää mitään, ja ihmettelin että jatkuupa tää mäki vaan. Kävelyä ja kiipeilyä ylös, kaivoin leivän repusta ja mutustin sitä puoli tuntia ku hamsteri konsanaan. Vielä alamäkeen lähdettäessä oli kädessä jäljellä leipää, joka sitten koki kovan kohtalon ku luisuin mutaan kädet edellä.
Alhaalla laaksossa juostiin taas lyhyt pätkä hiekkatietä, ja sain edellä menevän naisen kiinni. Puhuttiin norjaa, kunnes nainen kysyi mistä mä olen ja sitten todettiinkin molemmat olevamme suomalaisia. Askel oli kevyt ku huomattiin tulevamme 56 km väliaikapaikalle, tästähän on enää perus sunnuntailenkki maaliin!
Todellisuudessa siitähän alkoi päivän pahin osuus. 800m yhtäjaksoinen nousu Høgenibban päälle (1191m). Viimisillä lumipätkillä syke alko hakkaamaan aika lujaa ja pysähdyin lepäämään. Jo aiemmin oli käyny selväksi etten tuu pääsemään aikatavotteeseen tai kamppailemaan huippusijoista, ni nyt ei kannattanut ottaa mitään riskejä. Hitaasti mutta varmasti kävelin ylös, ja lähdin hölkkäilemään alas. Koko reitin olin ohittanu samat ihmiset alamäissä jotka ylämäissä karkasi, nyt ei enää selkiä tullut vastaan.
Pilvet oli viimeinki väistyny, ja alas laaksoon oli mahtavat maisemat. Aurinkokin yritti pilkahdella ja teki toisista lumihuipuista ihanan näkösiä. Yksi pieni tömpäre ylös, ja pitkä lasku alas. Huono olo, onneksi sain taas yhden kaverin kiinni niin helpotti saada seuraa. Paljon ei puhuttu enää, mutta se ei haitannu. Kello alkoi näyttämään sen verta paljon, että 16 tunnin ja puoliyön alitus tekisi tiukkaa. Hoin vaan itelleni että ei haittaa kunhan perille. Toiseksi viimeisellä rastilla järjestäjiä oli tarjoilemassa keksejä ja sanoivat että vain 150m nousu jäljellä. Kattelin ylös että aika pieni 150m mutta kelpaa!
No olihan siinä vähintään tuplanousu, mutta tieto maalin läheisyydestä hävitti väsymyksen. Loiva alamäki alko päältä ja saavutin taas yhden mieskaksikon. Leimattiin vika rasti ja hämärä alko laskeutua. 600m alas 1,5km aikana, ei tarvitse miettiä mistä etureidet meni viimeistään totaalisoiroon. En jaksanu kaivaa lamppua repusta, kyllä täällä vielä sen verran näkee että selviän alas! Juuria, mutaa, kiviä, niin nopeesti alas ku jalat anto periksi, tunsin mustan kynnen tekevän tuloaan isovarpaassa. Katsoin kelloa ja siinä vaihtu vuorokausi. Lopulta oltiin alhaalla, vielä lyhyt pätkä tietä ja otin loppukiriä toisen miehen kanssa. Sisään Honndalshalleniin ja maaliviivan yli: 16.05 ja sekunteja päälle, naisten 11. sija. Olin väsynyt, onnellinen, vähän pettynyt, ylpeä, ja kaikkea siltä väliltä. En saanu tehtyä sellaista kisaa jonka olisin halunnut, mutta silti voin olla ylpeä koko matkan suorituksesta. Hämmästyttävän paljon jäi kuitenkin kaivelemaan, sillä jo seuraavana päivänä mietiskelin uusintayritystä joku päivä, vaikka koko kroppaan sattui enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Maalissa onniteltiin toisiamme juoksijoiden kanssa, ihan uskomatonta porukkaa ja yksi syy miksi tykkään pitkistä kisoista niin paljon.
Kaikesta selviää, kun jaksaa uskoa että selviää ja menee askeleen kerrallaan 🙂
