Lauantai 9.2.
Matkustuspäivä sujui leppoisasti Aapon inttijuttuja kuunnellessa ja odotellessa (ei ainakaan tarvinnut pelätä, että matkatavarat hukkuisivat koneen vaihdon yhteydessä Frankfurtiin). Jessen ja Sanderin seuraan liityimme Lissabonissa, josta jatkoimme vielä autolla parin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Idanha-a-Novaan. Kahdenkymmenen tunnin matkustuksen jälkeen uni maistui portugalilaisittain viileästä majoituksesta huolimatta.
Sunnuntai 10.2.
POM, 2. osakilpailu, keskimatka
Ensimmäinen kisapäivä oli pilvinen ja viileä, mutta toistaiseksi vaikutti kuitenkin siltä, että toppatakkia tultaisiin tarvitsemaan vastedeskin vain sisätiloissa. Lähes 30 asteen lämpötilaero koti-Suomeen (Oulu 9.2. klo 6.15 -20°C) lämmitti myös mieltä ja tietysti oli hienoa päästä taas pitkästä aikaa sulalle maalle suunnistamaan ja kisaamaan.
Siirtyminen portugalilaiseen maastoon ja kartoitustyyliin ei sujunut ongelmitta ja vauhtiakin taisi useimmilla meistä olla hieman liikaa. Ei siis ollut mikään yllätys, ettei tuloslistakaan herättänyt kovin lämpimiä tuntemuksia. Kisan jälkeen majoituksessa odotti vielä 50 metrin selviytymistaistelu eli jääkylmään suihkurakennukseen siirtyminen, johon jokainen vuorollamme jouduimme keräämään rohkeutta.
Muutaman tunnin lepäilyn ja nopean shoppailukierroksen jälkeen innokkaita verryttelylenkille lähtijöitä löytyi vain yksi kappale. Yhdeksän jälkeen Sander suuntasi lamppunsa kanssa läheiselle vaellusreitille, kun me muut jäimme peittojemme alle hytisemään. Tuntia myöhemmin ihmettelimme virolaisen seurakaverimme tapaa valmistautua seuraavan päivän WRE-kisaan ja kahden tunnin kuluttua aloimme jo tosissamme huolestua, kun herraa ei vieläkään näkynyt. Herkkähermoisimmat (eli allekirjoittanut) ehtivät jo luoda ties minkälaisia mielikuvia aina erämaahan ikuisiksi ajoiksi katoamisesta vapaana rellestäviin tappajasonneihin.
Todellisuudessa matkalla oli ilmennyt pari muuttujaa, kun vaellusreitin viitat olivat yhtäkkiä hävinneet pimeyteen ja oletettu järvi olikin paljastunut joeksi. Lopulta Santtu oli päätynyt 25 kilometrin automatkan päässä sijaitsevaan pikkukylään, josta joku ystävällinen portugalilainen oli nakannut hänet takaisin leirintäalueelle.
Maanantai 11.2.
POM, 3. osakilpailu, keskimatka ja iltasprintti
Toinen kisapäivä oli paitsi kylmä (auton mittari näytti aamulla +2°C) myös tuulinen, eikä edes taivaalle hitaasti kivunnut aurinko lämmittänyt kisakeskuksena toiminutta vuoristoniittyä tarpeeksi. Pienenä bonarina onnetar oli suosinut lähtöaikojen arvonnassa ja porukkamme ensimmäisen ja viimeisen lähtöajan väli olikin lähemmäs kolme tuntia.
Maasto oli sekä fyysisesti että teknisesti huomattavasti haastavampi kuin edellisenä päivänä. Varsinkin WRE-sarjassa juosseille Jesselle ja Sanderille vieras maastotyyppi teki tepposet ja pojat sortuivat useisiin virheisiin. ”Olin yhtä pihalla kuin eilen lenkillä”, Sander kommentoikin kisan jälkeen.
Iltapäivällä pojat osallistuivat vielä 1100-luvulla rakennetussa Monsanton kaupungissa järjestettyyn sprinttikilpailuun. Jopa suunnistuskuningas Thierryn etukäteen kehumaa sprinttiä on varmasti vaikea päihittää tulevalla kaudella. Vanha kaupunki kapeine kujineen, vuoren huipulla sijaitseva linnoitus, 1:3000 mittakaava sekä pilke silmäkulmassa tehty ratamestarityö tarjosivat haasteita jokaiselle osanottajalle. Rykmenttiläisillekin virheminuutteja kertyi jo alkumatkasta ja kolmosrasti kaivettiin lopulta yhteistuumin kallionkolosta. Edes huoltajana ei pystynyt välttymään muutamalta hikipisaralta, kun paikoituksesta kisakeskukseen ilmoitettu 1500 metriä osoittautui matkan sijaan noususummaksi.
Tiistai 12.2.
POM, 4. osakilpailu, pitkämatka
Viimeinen päivä Idanha-A-Novassa oli iloksemme huomattavasti aiempia lämpimämpi. Joku paikallinen oli jopa intoutunut ottamaan aurinkoa telttansa edessä pelkissä nylkkyshortseissa (toim.huom. muuten vähäisestä vaatetuksesta huolimatta äijällä oli kuitenkin korvaläpällinen pipo).
Väsymyksestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) suorituksetkin olivat parempia kuin aiemmin. Myös eilisistä kartoittamisista oli hyötyä ratojen pyöriessä osittain samoilla alueilla. Varsinkin miesten eliitin yhteislähdössä mukana olleet Jesse ja Sander saivat raavittua kasaan varsin kohtuulliset suoritukset. Miesten matkakin oli riittävän pitkä ja uuvuttava, koska jopa allekirjoittanut pystyi pitämään Jessen loppusuoralla takanaan.
Majoitukseen palatessamme huomasimme avainten roikkuvan lukitun oven sisäpuolella. Englantia taitamaton campingin työntekijäkin päätti ottaa asian huumorilla ja sen sijaan että olisi esimerkiksi tuonut vara-avaimen (jota ei ilmeisesti edes ollut olemassa), vain naureskeli huolimattomuudellemme. Lopulta hän kuitenkin ratkaisi tilanteen kiertämällä talon taakse irrottamaan ikkunan, jotta pääsimme matalaan majaamme.
Keskiviikkoaamuna käännämme auton nokan kohti rannikkoa ja Figueira da Fozia, jossa voimme toivottavasti luopua jo jokailtaiseksi rutiiniksi muodostuneesta patterin päällä lämmittelystä sekä ulkovaatteiden käyttämisestä sisätiloissa.
– Sanna ja Pojat
