Lauantai 24. toukokuuta 2004
Päivä jona vedin – vaikka väkisin
Reitti löytyy reitinpiirtohärvelistä »
Prolog:
Aamulla, ajaessamme valmentajani Marko Väisäsen kanssa kohti kilpailupaikkaa, mietimme mitkä ovat tärkeimpiä asioita päivän koitoksessa. Esiin nousi kolme asiaa. Yksi: perhoslenkit on vedettävä huolella, jotta pääsee hyvään letkaan. Kaksi: matka on pitkä ja maasto vaativa, joten juo urheilujuomaa riittävästi ja imaise energiageeliä säännöllisin väliajoin. Kolme: koska kevään aiempien kisojen perusteella suunnistustatsi on heikko, hyödynnä muita mahdollisimman tehokkaasti. Kisapaikalla kuteet niskaan, hölkkä lähtöpaikalle, viimeiset hätäiset riukupaskat ja olin valmis lähtöviivalle.
Alku:
Punaiset valot sammuvat ja hieman alle 140 ukkoa säntää matkaan. Oma lähtöruutuni oli toisessa rivissä heti paalupaikan (Jani Lakanen) takana, joten Janin valittua vasemmalta tietä pitkin kiertävä reitti, olin heti tiukasti imussa. Vauhti tuntui juuri sopivalta, eikä kukaan halunnut rynniä. Toisaalta mielessäni käväisi ajatus: jaksankohan tätä vauhtia seuraavat 24km? Samalla vilkaisin radan yleisilmeen: kahdessa paikassa perhoslenkit, yksi huikean pitkä väli ja tiukkaa suunistusta alusta loppuun. Huomioin myös, että toisen perhosen jälkeen on 10km matkaa maaliin – ilman hajontoja.
Eka Perhonen:
Alkumatka oli juostu isossa letkassa. Ensimmäinen perhoslenkki tuli eteen vajaan puolen tunnin kohdalla. Kun palasin toiselta viuhkalta keskusrastille, Lakasen Janin vetämä letka tuli vastaan ja oli siten reilun minuutin edellä minua. Tiesin, että viimeinen lenkki on mentävä kovaa ja ilman virheitä, vaikka se lyhyin lenkeistä olikin. Tullessani viimeistä kertaa keskusrastille näin Deltan paidan jo vilkkuvan alamäessä. Vaikka porukkaa oli ympärillä vielä melko paljon, lisäsin vauhtia saadakseni kärjen näkyviin. Hetken tuntui pahalta, mutta sitten sai taas himmata leppoisampaan letkavauhtiin.
Keulilla ja peesissä – pitkän välin lyhyt oppimäärä:
Leimasin ensimmäisenä rastilla 16, josta lähti kisan pisin, noin 4km mittainen väli. Aikaa oli käytetty reilut 50min ja johdin SM-kisaa! Ilo oli lyhyt sillä Janilla oli suunnitelma valmiina ja hän säntäsi kärkeen. Itse seisoin paikallani, jolloin Pasi Ikonen totesi jotain tähän tapaan: ”No, menetkö vai et?!” Vastasin: ”Kattelen tässä rauhassa mihin suuntaan sinä menet!” Rastin jälkeen en nähnyt Pasia enää kertaakaan. Janin vetämässä letkassa olivat myös Väisänen ja ulkomaanapumme Fade. Tarjosin Makelle energiageelia, mutta ei kelvannu. Sen sijaan Make tyytyi laskemaan paskat mettään. Pitkä väli meni edellä meneviä seuratessa, mutta tiesin silti koko ajan missä mennään. Todella kova paikka odottikin välin päätyttyä:
Toinen eli viimeinen perhonen:
Puolitoista lenkkiä seurailin Samuli Launiaista, kunnes hän teki pienen virheen ja pääsin ohi. Jäin odottamaan Samulia, mutta hän huusi: ”Iske vaan!” Viimeiselle lenkille lähdin siis yksin, mutta heti ykkösellä sain Sören Nymalmin ja Miika Hernelahden näkyviin. Vedin heidät kiinni seuraavalle rastille ja tulimme yhdessä myös keskusrastille. Järjestäjä ilmoitti, että saamme hyvän letkan kasaan ja että Pasi on 4 minuutin karkumatkalla, yksin. Katselin ympärilleni: Jani, Miika, Sören, Simo Martomaa, Mikael Donner…ainakin. Tiesin, että kyytiä on tarjolla viimeiselle kympille aivan riittävästi ja sekin alkoi hahmottua, että tänään taistelen jopa mitalista.
Raskaat kilometrit, pari yllätystä ja kova suunnistaja:
Heti seuraavalla rastilla saimme Simo-Pekka Fincken kiinni. Yllätyin, koska luulin Pasin olevan yksin karussa. Jatkoimme tiiviissä ryhmässä, eivätkä parille seuraavalle rastille kavutut mäet harventaneet joukkoamme. Rastien 29-32 välisestä reitistä en ole lainkaan varma, koska väsymys alkoi jo hieman painaa ja keskityin juoksemiseen, letkassa pysymiseen ja voimien säästämiseen. Rastin 32 jälkeen Hernelahti jäi solmimaan kengännauhoja. Mietin: tekeekö se mies jannesalmet vai onko se oikeasti hapoilla. Tai sitten ne nauhat olivat oikeasti auki! Samalla Fincke ja Martomaa olivat vetäneet pienen kaulan ja jouduin juoksemaan heidät kiinni. Se otti koville. Fincke löysi rastin ensimmäisenä ja hän pääsi karkuun. Petteri Muukkonen oli ilmestynyt jostain letkaamme, mutta ei hänenkään tossunsa noussut kovin mallikaasti, vaikka ilmoitin hänelle, että Fincke on vain 20s edessä. Ajattelin, että on se Fincke tosi kova kun pystyy suunnistamalla jättämään maajoukkumiehet. Onneksi se kuitenkin pummasi 35. rastia, jolloin saimme hänet taas kiinni. Leimasin ensimmäisenä.
Loppuratkaisu:
Viimeinen pidempi väli oli edessä ja Martomaa sanoi: ”Vedä oikealle!” Ja minähän vedin, mutta hän kuittasi heti ohitseni kärkeen. Alamäessä Simppa lisäsi vauhtia ja ajattelin, että nyt se lähtee irti, joten mä lähden mukaan. Muut hakivat ilmeisesti eri reittejä ja tulimme kaksin polulle. Katsoin karttaa: viisi rastia jäljellä. Päässä takoi ajatus: ”Vedän peesissä maaliin asti, vaikka väkisin!” Vaikka 2h 40min oli takana, juoksu kulki vielä kohtuullisen hyvin, varsinkin kun isompia mäkiä ei reitille enää osunut. Vajaa kilometri ennen maalia olevalla sillalla bussikuskimme Risto Koski huusi, että taistelen hopeasta. Niin arvelinkin, mutta pieni hyvänolontunne hiipi silti puseroon: näinköhän tässä otetaan ensimmäinen aikuisten SM-mitali. Toiseksi viimeisellä rastilla Simppa sitten lisäsi vauhtia ja pystyin vastaamaan kohtuullisesti, mutta en riittävästi. Tappiota Martomaalle 3 sekuntia, mutta silti aivan huikea fiilis maalissa. Melkein kolme tuntia, 24km, vajaa kilometri nousua takana ja tässä ollaan: PRONSSIA!
Epilogi:
Kun olin lähdössä kisapaikalta, vaihdoin Hernelahden kanssa muutaman sanan. Hän sanoi: ”Olisin kyllä lyönyt vetoa, että sä et pysy tossa porukassa loppuun asti!” Lämmitti kummasti mieltä kuulla ne sanat. Itse tiesin mahdollisuuteni, mitä tehdä ja miten toimia eri tilanteissa, koska olimme etukäteen käyneet kisan läpi Maken kanssa. Sinä latasit – minä ammuin.
Tuomas Tervo