Joulukuussa jossain yhteydessä Tiina kommentoi, että voisi Finlandiankin vielä joskus hiihtää. Siitähän ajatus lähti itämään. Nähtyäni Juoksijassa Finlandian kilpailukutsun joskus joulun jälkeen, soitin Tiinalle ja Kimmolle. Mitäs tuumaatte, jos lähdettäisiin Finlandiaan? Tiina sanoi heti, että lähdetään. Kimmo mietti vielä pari päivää ja oli valmis koitokseen. Ilmoittautuessa annoin optimistiset tavoiteajat, saadaksemme hyvät lähtöpaikat. Itsellä siinsi mielessä edellisen 75:n kilometrin lenkin ajan alitus (välissä muutama kilo ja muutama harmaa hius).
Siitähän löytyi motiivia pariksi kuukaudeksi. Kelit oli välillä aika kehnot, mutta keskimääräisesti kelvolliset. Taatut kunnossa olevat ladut löytyivät niin Kehityksen majalta Rajamäestä, Helsingin Paloheinästä, kuin Karjalan kannakselta. Harjoituskerratkin nousivat allekirjoittaneella jopa 3-5:een viikossa. Varusteetkin tuli tänä aikana laitettua uuteen uskoon.
Viimein koitti kisaviikko. Viikko oli lähinnä syömistä, verryttelyä ja voitelun miettimistä. Hieman oli viikolla pelko kelistä, eli tuleeko uutta lunta, koska kaikki kolme turvauduimme Startin uuteen myyntimenestykseen, pitoteippiin. Kimmolle ja Tiinalle Startin voitelijat Lahdessa lisäsivät teipin päälle vielä pinnoitteen. Hankin Tiinan kanssa pari kuukautta aikaisemmin uudet Fischerit, jotka tuntuivat olevan loistava hankinta. Luistoksi laitoimme Startin fluoriluistot ja päälle fluoripulveri.
Kisa-aamu koitti pikkupakkasessa, eikä ennusteista huolimatta mennyt koko päivänä juurikaan plussan puolelle. Ajellessamme Lahtea kohti innostus rupesi lisääntymään. Nostalgia nosti päätään. Onhan aiemmin tullut toistakymmentä Finlandiaa hiihdettyä. Auto saatiin parkkiin melkein lähtöpaikan viereen. Viimeiset suksien ja varusteiden ja varusteiden kuntoonlaittamiset ja numerolappu rintaan.
Lähtö oli porrastettu 500:n hiihtäjän ryhmiin 10 min:n välein. Meidän porukka oli kolmannessa ryhmässä. Rykmenttiläisiä oli lähtöviivalle innostunut peräti kymmenkunta. Eri lähtöporteilla jonottelun takia verryttelemään ei pystynyt yhtään. Kimmo lähti meidän ryhmässä ensimmäisestä rivistä, minä kolmannesta ja Tiina minun takaa. Minun oli tarkoitus hiihtää mahdollisimman pitkään Tiinan kanssa.
Sitten lähtölaukaus pamahti. Kylmiltään painettiin 40 m:n ylämäkeen. Sekös pisti puuskuttamaan. Varmaan muitakin. Ensimmäisissä alamäissä huomasi luiston olevan loistavan. Messsilään tulevassa laskussa ei päässyt suksi oikeuksiin porukan jarruttelun takia. Tiina pääsi laskemaan vapaasti ja tuli niin kovaa, että meni viimeisessä mutkassa nurin. Messilän jälkeen noustiin vielä Tiirismaalle ja sitten alkoi laskut. Juoma-asemalla 18,5 kohdalla sovittiin Tiinan kanssa, että kumpikin hiihtää oman hiihdon loppuun. Olemme sen verran eri painoisia, joka vaikuttaa alamäessä ja tasamaalla. Sen jälkeen oli laskua ja peltoaukeita pitkät pätkät. Tasamaaosuudet sujui tosi hyvin, vähän liiankin hyvin, että tarvi jo toppuutella. Seuraavaan juoma-aseman jälkeen lenkki muutti suuntaa ja vastatuuleen puskiessa ymmärsi miksi aikaisemmin meni niin leppoisasti. 35:n km juoma-aseman jälkeen tuli vanha vaiva esille. Kun energia rupee väheneen, ei normaalisokerinen urheilujuoma käy, pitäisi olla pitkäsokerista. Neljänkympin kohdalla olin vielä 4:n tunnin vauhdissa, mutta sitten se meni taisteluksi. Samassa kohdassa latu huononi tosi paljon. Onneksi matkan loppupuolella noin 50 km kohdalla oli Ojapalot sekä Kuntsi kannustamassa, mikä lisäsi tsemppiä. Maaliin siis selvittiin, tosin puolikuolleena. Enkä päässyt ennätysaikaani.
Rykmenttiläisistä parhaana oli hiihtosuunnistaja Erkki Oinaskallio ajalla n. 3.42, hänestä pari minuuttia jäi uusi vahvistuksemme Kimmo Vilska. Naisista parhaana oli Tiina ajalla n. 4.23 ja Lila jäi hänestä voiteluongelmineen kymmenkunta minuuttia.
Maalin jälkeen saunottuamme ja ruokailtuamme olo oli jo paljon pirteämpi – ei kun ensi vuonna uudestaan.
Jarmo Komssi